Duunilookkeja VI

Taas on tullut räpsittyä kuvia työasuista. Asuvalinnoissa on vieraillut jo kevyempiä ja lyhyempiä hameita. Kuvasarjan viimeinen jopa niin lyhyt, että Batman kysyi miksi äidillä ei ole housuja. Isomummin kutoman mekon alla oli tosin lyhyet shortsit, joten housut ei ollut (tällä kertaa ainakaan) unohtuneet aamulla kotiin.

Pian

Noin viisi viikkoa. Lyhyt aika monille, mutta yllättävän pitkä odottavalle. Huhtikuun kevätaurinko kohtaa vertaisensa. Maailma saa uuden pienen ihmeen - siskon perhe suuren onnen. Nimetön olet vielä, poika taitaa olla siellä. Olemme valmiina. Pian puhkeaa kukka.

Potretti viikossa- projekti: 3/44

"Vaellus"

Mitä meille kuuluu?

Kun multa kysytään mitä kuuluu, vastaan usein jotain ympäripyöreää, tyyliin "Tosi hyvää. Kevättä odotellessa." Itsekään ei tuohon kysymykseen keksi äkkiseltään mitään mielenkiintoista tai järkevää sanottavaa. Ihan kun meidän perheessä ei tapahtuisi mitään. Ja niinhän se osittain onkin.

Mietin eilen bussissa (työmatkalla ajatukset usein liitelee missä sattuu) elämäntilannettamme. Lapsiperheen arjen pyörittäminen työelämän ohessa harrastuksillä höystettynä on kiireistä. Sehän on selvää. Mutta jotenkin tämä elämä tuntuu aika normaalilta ja tavalliselta. Hyvässä mielessä.

Ennen lapsien hankkimista olisi tuntunut absurdilta, että voisi nauttia näin paljon arjesta, johon ei kuulu sponttaaneja after workkeja, töiden jälkeen yhdessä saleiluja ja voileipäillallisia. Oikeastaan spontaanisuus on viimeisiä arkeamme kuvaavia sanoja. Nyt arkea pyörittää vahvasti rutiinit. Kellon lyödessä kolme, ponnistan työpisteeltä kaupan kautta hakemaan Batmania hoidosta ja kotiin valmistamaan ruokaa. Ruoan ollessa valmis, saapuu perheen loput miehet ja syömme yhdessä mahdollisimman ravitsevan (vaihtelevalla menestyksellä) päivällisen, johon ei kuulu voileivät. Tämän jälkeen joka ilta toimimme lähes saman kaavan mukaan, harvoin luvassa yllätyksiä. 

Salipäivät pitää olla sovittu etukäteen ja siellä käydään yksin. Työpaikan virkistysillat tai kaveriporukan tapaamiset on merkattu yhteiseen kalenteriin. Lastenvahdit pitää järjestää useita viikkoja ennen yhteisiä iltamenoja. Yllätykset ei ole toivottuja. Tämä kaikki voi kuulostaa tylsälle, mutta itse elän elämäni tähän asti onnellisinta aikaa. 

Meille kuuluu hyvää.

Myöhässä

Olen aina inhonnut myöhästelemistä. En niin paljon muiden osalta kun omaltani. Olen aina paikalla missä tahansa mielummin kymmenen minuuttia etuajassa kun minuutin myöhässä. Jos kuitenkin ennen sovittua tapaamista / tilausuutta tai matkalla sinne tulee vastoinkäymisiä, jotka voivat saada aikaan myöhästymisen, stressaan siitä todella paljon. Soitan aina asianosaisille kertoakseni edes muutaman minuutin myöhästymisen ja pohdin panikoiden kuinka noloa se johonkin tilaisuuten myöhässä saapuminen tulee olemaan.

Viime aikoina olen huomannut käytöksessäni muutosta. Olen alkanut myöhästelemään. Ja täysin omasta syystä. Vaikka tänään ratikka sammuikin keskelle mäkeä, mikä sai minut myöhästymään seminaarista (jonka jätin lopulta kokonaan väliin, koska en halunnut mennä sinne myöhässä), niin olisi ehdottomasti kannattanut lähteä aikasemmalla bussilla. Ei mitään järkeä lähteä tärkeään tilasuuteen, jonka lopullista määränpäätä ei tarkkaan tunne, juuri sillä vihoviimeisellä Reittioppaan vaihtoehdolla. Sama kävi viime viikolla. Myöhästyin noin kymmenen (10!) minuuttia televisio-ohjelman kuvauksista. Shame on me. Juostessani paniikissa huohottaen avustushenkilön kanssa kuvauspaikan katsomoon, totesi nainen minulle, ettei tässä nyt ihan noin kiire ole. Johon tokaisin helpottuneena, että inhoan vaan myöhästymistä. Yli kaiken.

Syytän tästä (kin) vähän lapsia ja iän myötä tullutta höperöitymistä. Kolmenkympin dementia. Lupaan parantaa tapani.

Pelaamisesta

Meillä asuu peliaddikti. Ja se ei ole Pankkiiri, joka pelaa nykyään pleikkarilla varsin maltillisesti. iPadilla, iPhonella tai pleikkarilla pelaamisesta turhan kiinnostunut on Batman. Ja tämähän on luonnollisesti meidän vanhempien aikaansannosta.

Varsinkin näistä kahdesta ensin mainitusta i-vempaimesta on tullut meidän perheen pysyvät jäsenet. Heti aamusta joku meistä ottaa iPadin latauksesta ja alkaa katsella sähköposteja, facebookkia tai lastenohjelmia. Pian aamutoimien jatkuessa Pankkiirin suihku- ja pukemisosioon, aloittaa Batman pelaamisen. Pelit jatkuu siihen saakka kun on ulkovaatteiden pukemisen ja päiväkotiin lähdön aika. Jos hyvin käy (näin ei kuulemani mukaan käynyt tänään), onnistuu aamu osittain iPadinkin ansioista varsin kivuitta.

Sama teema jatkuu heti kun tulemme päiväkodista illalla kotiin. Alan tehdä ruokaa ja tälle toimelle rauhaa antamassa on taas tämä i, niin kuin ihmeellinen laite. Tällä kertaa ihmelaitteena toimii mun iPhone, sillä Padi on Pankkiirilla töissä mukana, eikä se ole vielä kotitunut. Pelit jatkuvat sopimuksen mukaan siihen saakka kun ruoka on valmis. Ja ne usein jatkuvat vielä sen jälkeenkin, pätkissä. Onneksi välissä sentäs leikitään vaikka pallolla ja pelataan lautapelejä sekä tehdään normaalit iltatoimet. Iltaisin voi olla hyvinkin hetkiä, että koko perhe istuu vierekkäin sohvalla, jokaisella eri mediapeli käsissään.

"Älä äiti häiritse mua kun mä pelaan"

Nämä iPadilla ja iPhonella pelattavat pelit ovat pääasiassa hyvin harmittomia, rauhallisia ja osa kehittäviäkin. Pleikkari on sitten eri asia. Sillä Batman saa pelata vain viikonloppuisin. Meillä on kaksi lapselle sopivaa peliä, Toy Story ja Batman Lego- peli. Molemmat ovat olleet kovin mieluisia, mutta nyt on synttärilahjaksi saadun Batman- pelin kulta-aika. Tässä pelissä Batman- sarjakuvasta tutut hahmot seikkailevat legoukkojen muodossa. Tiedossa on takaa-ajoa, ongelmien ratkomista ja tietysti taistelukohtauksia.

Tämä koko pelimaailma esiintyy vahvasti meidän Batmanin toimissa. Varsinkin pleikkarilla pelattavien pelien osalta. Pelin jälkeen otetaan esille lelu Batman ja Robin hahmot ja seikkailu jatkuu niillä. Mukana leikeissä on myös muita ukkeleita, kaikilla mielikuvituksen mukaiset roolinsa. Usein näämme jo Batmanin ilmeestä, että nyt ollaan pelimaailmassa sisällä ja silloin meidän Robinkin saa usein halusi se tai ei osallistua mielikuvitusretkeen.

Usein pelaaminen sujuu hyvässä hengessä

Pääpiirteittäin suurempaa ongelmaa pelien kanssa meillä ei ole ollut. Toki joskus (kuten tänään) iskee känkkäränkkäkohtaus kun on aika lopettaa pelaaminen. Aina hyvissä ajoin lopettamisesta varoittaminen ja aina ennen pelaamista tapahtuma sopimus sen sovussa lopettamisesta ei toimi. Tulisiko känkkäränkkä tällöin joka tapauksessa? Sitä en tiedä. Takaraivossa kuitenkin meillä vanhemmilla huono omatunto ja epävarmuus siitä pelaako lapsemme liikaa? Voisi siitä olla haittaa lapselle? Tietysti voi, jos lapsi pelaa aivan liikaa, mikä rajoittaisi esim. normaalien mielikuvistusta ja motoriikkaa kehittävien leikkien leikkimistä, lautapeleillä pelaamisen vuorovaikutusta sekä ulkoilua ja muita harrastuksia. Mutta miten tässä meidän perheen toiminnassa? Kun pelaaminen on päivittäistä ja tuntuu, että Batman odottaa viikonloppuja pääasiassa sen pleikkarilla pelaamisen takia. Ruoka syödään salamannopeasti, eikä edes perjantainen karkki maistu ennen kun pelit on saatu hyvin käyntiin. Hullua, I'd say.

Ollaan päätetty rajoittaa Batmanin päivittäistä pelaamista. Tänään illalla koitamme testiä, ettei koko iltana pelata mitään muuta kun lautapelejä. Kiukkua ja huutoa on ihan varmasti tiedossa, mutta sen me kestämme. Ja perusteluna lapselle on se, että aamulla oli niin kovat känkkäränkät pelaamisen lopettamisesta ja tärkeimpänä se, ettei jokapäiväinen pelaaminen ole tarpeellista, saatikka hyväksi. Meille tulee rankka ilta kun ei ole ihmelaitteita helpottamassa elämäämme. Siitähän niissä pääasiassa on kyse. Hyvä testi siis koko perheelle. Kerron myöhemmin miten kävi.

Mustaa ja valkoista

Sain eilen inspiraation ottaa mustavalkoisia kuvia meidän asunnosta. Vaikka väriyhdistelmä onkin nyt muodikas, ei meillä koskaan olla sitä kauheasti suosittu. Oli kuitenkin helppoa löytää sen väriyhdistelmän kuvauskohtia meidän olkkarista ja keittiöstä. Tässä alle kymmenen minuutin otoksien lopputulos.