Vihdoin!

TGIF! Kerrankin voin sanoa tämän ärsyttävän kirjainyhdistelmän tarkoittaen sitä sydämestäni. Ollut sellanen työviikko, ettei pahemmasta väliä. Mutta ensi viikolla uudella energialla parempaan viikkoon. 

Huomenna päästäänkin tuulettumaan etelään - suuntaamme perheen kanssa Tallinaan päiväksi uudella Ekerölinen laivalla. Mukaan tulee Pankkiirin äiti ja eno. Erityisiä suunnitelmia matkalle ei ole, köpötellään kaupungilla ja syödään hyvin. Laivamatka on lapsille aina kauhean mukava, toivottavasti uudessa laivassa on pallomeri. 

Koti jää siis tänä viikonloppuna vähän vähemmälle, mutta se onkin hyvä syy jättää imuroimatta. Eilen nimittäin Batmanin lahkeesta varisi eteisen lattialle liiottelematta monta desiä karkeaa hiekkaa. Se määrä oli uskomaton! Hiekkaa vaan valui ja valui ja useaan otteeseen kun liikutin haalaria. Ties missä hiekkalaatikossa se oli uiskennellut. Lakasin pahimmat pois, mutta kivet on levinneet mukavasti ympäri asuntoa.

Eilen oltiin myös käymässä iltasella mun mummilla päivällisellä ja asentamassa uutta dvd-soitinta. Kaikki meni kuten suunniteltu ja oltiin hyvin aikataulussa kunnes Matinkylän kohdalla tajuttiin, että oltiin (Pankkiirin mielestä sanamuoto on "olin") unohtanut eteisen penkille sen dvd-soittimen, jota oltiin menossa asentamaan. Hakumatka kestikin sitten ruuhkassa kolme varttia ja saavuimme enemmän kun muodikkaasti myöhässä paikalle. Erittäin maukkaat letut sai hyvälle mielelle ja epäonnnen unohtumaan. 

Tänään tehdään perjantaille uskollisina pizzaa ja pakkaillaan huomiseen reissuun.  Raportti matkasta luonnollisesti tulossa myöhemmin.

Hyvää viikonloppua kaikille!

Kuinka löytää sinut?

Röhnötin muutama päivä sitten runsaan päivällisen jälkeen sohvalla Batmanin kyljessä kiinni. Mahani ei meinannut mahtua housuihin, vaikka lökösellaisissa jo olinkin. Näytin pullukkavatsaa paitaa nostaen Batmanille ja naurahtaen totesin "Katos, miten pullukka äidin masu on". Siihen Batman sponttaanisti "Ei. Ei se ole pullukka. Äiti olet pieni". Poikani täydellisen hyväksyvä katse oli vapauttava. Päätin, että tämän pidän mielessä! Jos lapsi hyväksyy minut juuri tälläisenä, niin minunkin tulee tehdä.

Mutta vaikka onnistuisi hyväksymään itsensä, kuinka vaikeaa voikaan olla arvostelematta muita. Sain kotiini viime viikolla näytteeksi Kaksplus - lehden irtonumeron. Siinä oli pääaiheena äitien ulkonäkö. Se, miten me äidit olemme kriittisiä ei vaan omastamme vaan myös muiden äitien ulkonäöstä. Yhdessä artikkelissa oli haastateltu aina huoliteltua ja mekoissa sekä korkkareissa viihtyvää kotiäitiä ja verkkareissa sekä meikittä arkeaan pyörittävää toista vastavaa.  Molemmat olivat kohdanneet paheksuntaa ja keltäs muulta kun muilta äideiltä. Jos on liian huoliteltu, on itsekäs ja laittautumisaika on pois lapsen kanssa olosta. Jos taas ei ole niin vimpan päälle niin on luovuttaja ja äitiyden kuoppaan tipahtanut reppana. Voi että.

Tämä sama arvostelukulttuuri pätee muillakin naisilla kuin äideillä. Väitän, että se on naisten kromosomeissa. Ei naiset pukeudu esimerkiksi ystäväpiirin juhliin miehiä varten. Sori vaan miehet, jos näin olette luulleet. Usein me sanomme valitsevanne asut itseämme varten (mikä voi pitääkin paikkansa, sillä onhan sillä miltä itsellä tuntuu suuri merkitys miltä näyttää), mutta usein nainen miettii mitä muut naiset ajattelevat asuvalinnastaan. Eikös?

Yhteiskunta menee kaiken aikaa pinnallisemmaksi ja me pulliaiset koitamme parhaamme mukaan pysyä perässä. Laihdutusbuumit ovat pitkään olleet in, mutta nyt tuntuu, että olet suorastaan omituinen, jos et ole jollain proteiinikuurilla tai vähintään omaa todella terveellisiä elämäntapoja. Hyvä tietysti niin. On lohduttavaa, että edes osa maailman yhdestä ylipainoisimmasta kansasta välittää terveydestään ja tekee asialle jotain. Kuitenkin näin äitinä tuntuu pelottavalle mitä esikuvaa lapsemme saa. En tarkoita nyt välttämättä syömishäiriöitä tai muita itsestään selvästi huolestuttavia asioita vaan ihan tervettä itsetuntoa ja itsensä hyväksyntää. Tahtoisin antaa lapsilleni esimerkkiä siitä, että tärkeintä olisi olla sinut itsensä kanssa, ei täydellinen. Vältän vatsamakkaroiden kauhistelua peilin edessä (ihan omankin mielenteveyden säilyttämiseksi ;) ) sekä ääneen silmäkulmien naururyppyjen voivoittelua. Toivon salaa, että lapsemme pysyisivät turvassa yhteiskunnan ulkonäköpainelta vahva kodista tuleva hyväksyntä suojamuurinaan. Toiveajattelua varmasti pidemmän päälle, mutta toistaiseksi se ainakin saa toimia. 

6 kk

6 kuukautta, 104 000 sivulatausta, 31 000 eri kävijää kymmenestä eri maasta, neljältä eri mantereelta.

Tasan puoli vuotta sitten päätin aloittaa bloggaamisen. Muutamat eri tahot oli siihen kannustaneet ja mulla oli ollut kutina homman aloittamiseen varmaan vuoden verran. Oon aina ollut aktiviinen feissarin sisällöntuottaja. Kliseiset ruokakuva- sekä lasten lausahdusstatuspäivitykset oli mulle jokapäiväisiä. Blogin myöntä toivoin niiden vähentyvän ja siirtyvän valikoidulle lukijakunnalle. Mun suurimpana motivaattorina oman blogin aloittamiselle toimi ihan alkutaipaleella se, että kehittyisin työni puolesta.

Hurahdin kuitenkin bloggaamiseen heti täysillä - postasin alussa pari, joskus kolmekin kertaa päivässä. Pää pursusi ideoita uusista postauksista ja tuntui että mulla olisi kauheesti kerrottavaa. Lähtökohtaisesti aloin blogata ystäville ja sukulaisille. Kiireisessä arjessa kun ehtii pitää aivan liian vähän yhteyttä lähipiiriinsä. Näin myös ne, jotka eivät ole Facebookissa voisivat kuulla kuulumisiamme. Ja niin teen edelleen. Ajatuksena on yksinkertaisesti kertoa mitä meille kuuluu. En koskaan ole ollut erityisenn hyvä kirjoittamaan tai edes kiinnostunut siitä. Valokuvaaminen on taas aina ollut mieluisaa. Blogissani kuvat sekä pienet kertomukset toimivat digitaalisena päiväkirjana. Tavoitteita tai kasvusuunnitelmia mulla ei ole koskaan blogin suhteen ollut. Seuraan kuitenkin statistiikkoja. Eiköhän kaikki bloggaajat niin tee? Jokaikinen kommentti tai uusi lukija saa hymyn huulilleni ja vastaan kommentteihin lähes poikkeuksetta.

Blogi on jokapäiväisessä elämässäni mukana. Postaan edelleen lähes päivittäin ja napsin kuvia arjesta ja juhlista blogia ajatellen. Mulle kuvat onkin todella tärkeä osa blogia ja pidemmälle kirjoittamiselle saan inspiraation vain silloin tällöin osuvan aiheen päähän putkahtaessa. Kotikoneelle onkin kertynyt tän harrastuksen aloittamisen jälkeen räjähdysmaisesti ysktiyiskohtaisia kuvia kotoa ja arjesta, Teen postauksia sellaisista aiheista, jotka mua itseäni lukijana kiinnostaisi. Joskus ne jopa nolottaa vähän, mutta mitään en ole katunut jälkikäteen.

On mieletöntä, että täällä käy keskimäärin kolmisen sataa eri ihmistä joka päivä. Tiedän, ettei luku ole Suomenkaan mittapuussa suuri, mutta mulle se on paljon. Siihen mahtuu väkisinkin muutama muu kun meidän suku. Ja se tuntuu mukavalle. Mitään suunnitelmaa blogin elämänkaarelle en ole suunnitellut - aijon tehdä tätä niin kauan kun nautin tästä. Mitään paineita en aijo ottaa ja kun siltä yhtään tuntuu, voin lopettaa tai pitää taukoa. Tälle ei kuitenkaan vielä ole ollut tarvetta. Kohti uusia postauksia siis!

Eka postaukseni blogissa Usko tai pois 10.lokakuuta 2012

Potretti viikossa- projekti: 7/44

"Muusikot"

Leikitkö mun kaa?

"Äiti, ollaan piilosta!" "Isä, pelataanko palloa?" Nämä kaksi kuuluvat tämän hetken Batmanin hittileikkeihin. Myös hippa, "arvaa mitä eläintä ajattelen?" ja lautapelit ovat kärkikahinoissa. Osa lasten leikeistä, joihin he haluavat aikuisen mukaan on aika pitkästyttäviä. En kestä lautapelejä, joissa edetään silkalla tuurilla noppaa heitellen. Osa leikeistä taas saa mun lapsellisen puolen heräämään ja adrenaliineissa pidätän hengistystä mielestäni loistavassa piilopaikassa.

Meillä on Pankkiirin kanssa aika selvät reviirit näissä. Batmankin tietää, ettei äiti tykkää Afrikan tähdestä tai Kimblestä, mutta äitiä voi pyytää arvuuttelemaan eläimiä, piilosille tai vaikka muistipelin pariin. Palloleikit taas mahtuvat molempien mukavuusalueelle. Myös hirviöitä leikitään molemmat mielellään. Sairasta? Ei vaan hauskaa.

Nämä vähän taaperoa vanhemman lapsen leikit alkaa olla jo mielekkäitä verrattuna hiekan mättämiseen ämpäriin tai autoilla huristeluun ympäri parketteja. Robin ei koskaan vaadi meiltä osallistumista omiin leikkeihinsä, kuten Batman teki. Syynä tähän varmasti isoveljen tuoma leikkiseura. Toisaalta välillä voisi tehdä hyvää istua keskittyneesti kasaamaan duplo-tornia taaperon kanssa. Vaikka se ei sitä vaatisikaan. Se on vaan liian helppo jättää tekemättä kun on mahdollista keskittyä omiin aina niin "tärkeisiin" toimiinsa. Robinille tulee kyllä luettua kirjoja, se on arvokasta yhdessäoloaikaa.

Onko teillä lemppari tai inhokki leikkejä?

Hurjat bileet

Siinä ne oli. Meidän perheen lasten synttärit tältä vuodelta. Tuntuu, että ne on aikalailla peräkkäin, mutta eihän se haittaa.

Robinin kaksivuotissynttärit oli pienimuotoiset perheen kanssa vietetyt kakkukahvit. Teemana oli Robinille mieluisat autot, se näkyi pöytäliinassa, kakun koristeessa sekä lukuisissa autoaiheisissa lahjoissa. Juhlat olivat kaikkiaan onnistuneet. Serkukset leikkivät nätisti keskenään - olisikohan kakun kostukkeena toiminut Amaretto-likööri tainnuttanut heidät. Lahjoista Robin on kiitollinen. Ilta leikittiinkin uudella traktorilla, muutamalla paloautolla sekä kuormurilla. Myös vanhemmille mieluisia ihanan kirkkaan värisiä vaatteita löytyi lahjakääreistä. Kiitos kaikille!

 

Lyhyt on hyvä

Työviikot sais aina olla nelipäiväisiä. Se olis musta juuri paras arjen ja viikonlopun suhde. Tämä työviikko vaan hujahti ja olin koko ajan mielessäni päivän jäljessä. Viikonloppuna tiedossa Robinin synttärikahvittelut, joten tänään kauppaan hankkimaan tarvittavia aineksia ja huomenna muun muassa vähän laivotaan. En aijo tehdä kun mansikkatiramisukakun itse, muutamat pienet lisätarjottavat saa olla jotan valmista/puolivalmista. 

Aurinkoista perjantaita kaikille!