Voiko näin edes käydä? Mulla piti tänään olla sokerirasitustesti. Aika oli varattu hyvissä ajoin, olin paastonnut lasillisella vettä edellisestä illasta saakka ja tsempannut itseni henkisesti kuulemani mukaan rankkaan aamupäivään lukuisien veritestien parissa. Jo raskaana ollessa aamut ovat usein sitä vaikeinta aikaa, saatikka jos ei saa yli 12 tuntiin syödä palan palaa ja kädessä roikkuu jatkuvasti piikki.
Saavuin labran odotustilaan viisitoista minuuttia ennen varattua aikaa. Kysyin varmuudeksi neuvonnasta, että olenhan ymmärtänyt oikein. Että mua tullaan hakemaan nimellä, eikä mun tarvitse ottaa vuoronumeroa. Näin juuri. Sanoivat, että odota vaan rauhassa, sinut tullaan nimellä hakemaan. Istuin sohvalle, selailin iPadista päivän uutisia ja haaveilin laukussa makaavista eväistä.
Lukuisat vuoronumerot lipuivat ohi ja asiakkaita valui odotustilaan ja lappu olkataipeessa ulos. Ihmettelin tilannetta, mutta koska olin kuullut, että tiedossa on odottelua, maltoin mieleni. Niillä on varmaan vaan tosi kiire aamu.
Jaloitellessani huomasin, että tasapaino oli huono ja mua huippasi aikalailla. Pääkipu hiipi ohimoon ja oksetus oli kurkussa. Verensokeri oli vähissä ja vatsassa kurni. Helleaamu ei auttanut yhtään sitä tosiasiaa, että olin jo aamulla nauttinut sen yhden ainoan sallitun vesilasilliseni.
Kahden (!!) tunnin odottelun jälkeen päätin tehdä jotain. Lompsin labraan koputtamaan ovea. Kerroin labran rouvalle, että nyt alkaa epätoivo hiipiä. Onkohan niillä jotain häikkää mun varauksessa? Rouva oli hämillään ja totesi, että harjoittelija oli kyllä tullut kysymään minua klo.8.25 aikoihin, eikä minua vaan ollut näkynyt. Sanoin vakaasti, että olisin kyllä kuullut tämän ja olin siihen aikaan varmasti paikalla. Rouva hämmisteli, että olin varmaan vessassa ja kielsin asian sekä jatkoin, että kai siinä tapauksessa tullaan kysymään uudestaan? Rouvan todetessa, että nyt oli myöhäistä tehdä testiä, niitä ei ohjeiden mukaan tehdä aamuyhdeksän jälkeen purskahin itkuun. Pettymys ja epätoivo valtasi minut. Kaikki tämä ihan turhaa! Ja mikä pahinta, vaikka sain kuulla pahoittelut, jäi mulle sellainen fiilis, että tämä kaikki oli mun vikaa. Kyyneleet valui vielä koko matkan bussille, jossa aloin mussuttaa eväsleipääni. Pettymyksen jälkeen tulin vihaiseksi. Miten tämä voitiin hoitaa noin huonosti ja miksi sain itselleni syyllisen olon täysin syyttä?
Kotiin tullessani varasin heti uuden ajan, tällä kertaa eri labrassa. Seuraava paastoni on kesäkuun alussa. Sormet ja varpaat ristiin, että testi saadaan vihdoin suoritettua.
