Kolme vuotta sitten aprillipäivänä. Oli perjantai iltapäivä ja kello aika tasan kolme iltapäivällä. Soitin Pankkiirille töihin tunnin kipeiden supistuksien jälkeen, että pääsetköhän kohta töistä. Voisi olla aika. Hetken puhelimen kautta kuuluvan kivusta voihkimisen jälkeen sain uskoteltua, ettei kyseessä ole aprillipila. Soitin anopin paikalle hakemaan Batman hoitoonsa ja lähes samalla ovenavauksella myös Pankkiiri saapui paikalle todistamaan synnytyksen todellakin alkaneen.
Seuraavan vuorokauden puolella, useiden vähemmän ja enemmän tuskallisten tuntien, ilokaasusta oksentamisen ja nuhassa ponnistamisen (n. 5 min.) jälkeen kaikille yllätyksenä lähes viisikiloa täyttä miesenergiaa sai vastaansa maailman. Sellainen jässikkä, että kokenutta kätilöäkin kauhistutti. Kaiken aikaa oli eri tahoilta tullut arviota hieman alle nelikiloisesta vauvasta. Onneksi kukaan ei ollut osannut tunnustella kokoa oikein, sillä olisin varmaan vaatinut leikkausta. Ensimmäinen nelikiloinen kun ei todellakaan ollut helppoa saattaa maailmaan. Tämä toinen synnytys oli kuitenkin huomattavasti edeltäjäänsä mielyttävämpi ja ponnistusosuus lähes huomaamaton. Lääkitys kohdillaan, I would say.
Kolmen vuoden aikana tämä elämäniloa pursuava kuopuksemme on löytänyt paikkansa perheessä. Ikäisekseen pienehkö, mutta sitäkin energisempi tuhannen ilmeen pikkumies on meidän kaikkien silmäterä. Hupsutteleva, villieläimiä imitoiva jääräpää. Uhmakin on pysynyt ainakin toistaiseksi maltillisena. Veljensä kanssa ollaan äärimmäisen rakkaita niin hyvässä kuin pahassa. Aamulla istutaan unisena sohvalla käsi kädessä ja iltapäivällä riehutaan ja nahistellaan päivän aikana kertyneet eroenergiat pois. Älä koskaan ikinä muutu.
Onnea, onnea rakas kuopuksemme. Lauantaina juhlitaan!
