Mitä meille kuuluu?

Kun multa kysytään mitä kuuluu, vastaan usein jotain ympäripyöreää, tyyliin "Tosi hyvää. Kevättä odotellessa." Itsekään ei tuohon kysymykseen keksi äkkiseltään mitään mielenkiintoista tai järkevää sanottavaa. Ihan kun meidän perheessä ei tapahtuisi mitään. Ja niinhän se osittain onkin.

Mietin eilen bussissa (työmatkalla ajatukset usein liitelee missä sattuu) elämäntilannettamme. Lapsiperheen arjen pyörittäminen työelämän ohessa harrastuksillä höystettynä on kiireistä. Sehän on selvää. Mutta jotenkin tämä elämä tuntuu aika normaalilta ja tavalliselta. Hyvässä mielessä.

Ennen lapsien hankkimista olisi tuntunut absurdilta, että voisi nauttia näin paljon arjesta, johon ei kuulu sponttaaneja after workkeja, töiden jälkeen yhdessä saleiluja ja voileipäillallisia. Oikeastaan spontaanisuus on viimeisiä arkeamme kuvaavia sanoja. Nyt arkea pyörittää vahvasti rutiinit. Kellon lyödessä kolme, ponnistan työpisteeltä kaupan kautta hakemaan Batmania hoidosta ja kotiin valmistamaan ruokaa. Ruoan ollessa valmis, saapuu perheen loput miehet ja syömme yhdessä mahdollisimman ravitsevan (vaihtelevalla menestyksellä) päivällisen, johon ei kuulu voileivät. Tämän jälkeen joka ilta toimimme lähes saman kaavan mukaan, harvoin luvassa yllätyksiä. 

Salipäivät pitää olla sovittu etukäteen ja siellä käydään yksin. Työpaikan virkistysillat tai kaveriporukan tapaamiset on merkattu yhteiseen kalenteriin. Lastenvahdit pitää järjestää useita viikkoja ennen yhteisiä iltamenoja. Yllätykset ei ole toivottuja. Tämä kaikki voi kuulostaa tylsälle, mutta itse elän elämäni tähän asti onnellisinta aikaa. 

Meille kuuluu hyvää.