Olen mainostanut sitä kuinka tykkään pakkaamisesta. Tai ainakin asukokonaisuuksien miettimisestä ja vaatepinojen kasaamisesta. Aloitan tämän kaiken yleensä hyvissä ajoin, useita viikkoja ennen matkaa.
Mutta entäs sitten kun tämän ihanuuden joutuu tekemään neljän puolesta toipilaana, kiiressä, stressaantuneena ja yksin? Ei hyvää päivää. Maailman lopun meininkiä kun yksi makaa sohvalla sairaana, yksi riehuu matkaakuumeessa, härnäten pikkuveljeään ja kolmas vuorotellen yhtyy juoksenteluhuutopompinsohvalla kaartiin ja vuorotellen huutoitkee tiesmitä. Tulipahan rikottua ainakin seuraavia kasvatusoppeja:
- Tuli komennettua lievästi sanottuna korotetulla äänellä "Ei saa huutaa". Ja useaan kertaan.
- Tuli annettua vähintään kolme kertaa viimeinen varoitus.
- Tuli lahjottua lapset sipseillä, jotta saisi hetken rauhaa pakkaamiseen.
Mutta toi on pientä. Kunhan ei kaikki tarvita vaippoja lentokoneessa.
Mustakin pakkaaminen oli ennen kivaa. Siis silloin kun vielä mahduin lempimekkoihini ja kun lapset ei purkaneet laukkuja sitä mukaa kun sinne jotain järkevää keksin laittaa. Niin ja silloin kun oikeasti pystyi matkustamaan kevyesti, siis vain omat kamat mukana...
VastaaPoista