Kuinka löytää sinut?

Röhnötin muutama päivä sitten runsaan päivällisen jälkeen sohvalla Batmanin kyljessä kiinni. Mahani ei meinannut mahtua housuihin, vaikka lökösellaisissa jo olinkin. Näytin pullukkavatsaa paitaa nostaen Batmanille ja naurahtaen totesin "Katos, miten pullukka äidin masu on". Siihen Batman sponttaanisti "Ei. Ei se ole pullukka. Äiti olet pieni". Poikani täydellisen hyväksyvä katse oli vapauttava. Päätin, että tämän pidän mielessä! Jos lapsi hyväksyy minut juuri tälläisenä, niin minunkin tulee tehdä.

Mutta vaikka onnistuisi hyväksymään itsensä, kuinka vaikeaa voikaan olla arvostelematta muita. Sain kotiini viime viikolla näytteeksi Kaksplus - lehden irtonumeron. Siinä oli pääaiheena äitien ulkonäkö. Se, miten me äidit olemme kriittisiä ei vaan omastamme vaan myös muiden äitien ulkonäöstä. Yhdessä artikkelissa oli haastateltu aina huoliteltua ja mekoissa sekä korkkareissa viihtyvää kotiäitiä ja verkkareissa sekä meikittä arkeaan pyörittävää toista vastavaa.  Molemmat olivat kohdanneet paheksuntaa ja keltäs muulta kun muilta äideiltä. Jos on liian huoliteltu, on itsekäs ja laittautumisaika on pois lapsen kanssa olosta. Jos taas ei ole niin vimpan päälle niin on luovuttaja ja äitiyden kuoppaan tipahtanut reppana. Voi että.

Tämä sama arvostelukulttuuri pätee muillakin naisilla kuin äideillä. Väitän, että se on naisten kromosomeissa. Ei naiset pukeudu esimerkiksi ystäväpiirin juhliin miehiä varten. Sori vaan miehet, jos näin olette luulleet. Usein me sanomme valitsevanne asut itseämme varten (mikä voi pitääkin paikkansa, sillä onhan sillä miltä itsellä tuntuu suuri merkitys miltä näyttää), mutta usein nainen miettii mitä muut naiset ajattelevat asuvalinnastaan. Eikös?

Yhteiskunta menee kaiken aikaa pinnallisemmaksi ja me pulliaiset koitamme parhaamme mukaan pysyä perässä. Laihdutusbuumit ovat pitkään olleet in, mutta nyt tuntuu, että olet suorastaan omituinen, jos et ole jollain proteiinikuurilla tai vähintään omaa todella terveellisiä elämäntapoja. Hyvä tietysti niin. On lohduttavaa, että edes osa maailman yhdestä ylipainoisimmasta kansasta välittää terveydestään ja tekee asialle jotain. Kuitenkin näin äitinä tuntuu pelottavalle mitä esikuvaa lapsemme saa. En tarkoita nyt välttämättä syömishäiriöitä tai muita itsestään selvästi huolestuttavia asioita vaan ihan tervettä itsetuntoa ja itsensä hyväksyntää. Tahtoisin antaa lapsilleni esimerkkiä siitä, että tärkeintä olisi olla sinut itsensä kanssa, ei täydellinen. Vältän vatsamakkaroiden kauhistelua peilin edessä (ihan omankin mielenteveyden säilyttämiseksi ;) ) sekä ääneen silmäkulmien naururyppyjen voivoittelua. Toivon salaa, että lapsemme pysyisivät turvassa yhteiskunnan ulkonäköpainelta vahva kodista tuleva hyväksyntä suojamuurinaan. Toiveajattelua varmasti pidemmän päälle, mutta toistaiseksi se ainakin saa toimia.