Taaperoikä. Kun tapahtumarikas vauvavuosi vaihtuu omatoimisempaan vaiheeseen, voisi kuvitella kaiken olevan helpompaa. Kaikilta osin näin en koe asian olevan.
Tulisieluinen Robin osaa suoraan sanottuna olla rasittava. Ei tietenkään koko aikaa, mutta lähiaikoina valitettavan usein. Se pudistelee päätään naamallaan omahyväinen virne lähes kaikkeen mitä pyydän tai käsken. Se kiusaa isoveljeään aina kun mahdollista, yleensä hakkaamalla sitä kaikella mitä kädessä sattuu olemaan. Toissapäivänä se tapahtui hiusharja ja pleikkarin ohjain aseenaan. Sehän tässä vaiheessa hankalaa on, että jäähyttää ei vielä voi. Pitää vaan jatkuvasti torua ja kieltää. Ja siitä ei tunnu olevan paljon mitään hyötyä.
Robin on nyt viikon verran saanut päivisin seurakseen serkkupoikansa. "Akki" ja "Nani" on varsinainen pari. Robin kuulemma pomottaa serkkuaan seuraamalla sitä välillä tönien ja repimällä kaikki lelut sen kädestä. Naaman ja pään kovakourainen lääppiminen on myös sen tapa osoittaa kuka täällä määrää. Oota vaan Robin, kyllä Akki sulle vielä näyttää. Kuten itse nyt kostat veljellesi korkojen kera.
Kuitenkin yksi ehkä kaikista rassaavin tapa tässä taaperovaiheessa on se ääretön huomionkipeys. Olen seurannut Netflixistä The Walking Dead sarjaa ja Robin muistuttaa häiritsevästi niitä zombeja vaappuessaan mun perässä koristen ja kuola valuen. Ja se kun kukaan mu ei kelpaa kuin äiti. "Sykkyyn!" ja kun otan, se haluaa jo pois.
Älkää ymmärtäkö väärin, taaperovaiheessa on paljon hyvääkin. Onhan toi vielä vauvanpyöreä, hassutteleva, omaa itseään ensi kertaa kunnolla hakeva pallero hurmaava ja kovin rakastettava. Ja tiedän, että tämä on tarpeellinen kasvun vaihe kun toinen hakee asemaansa perheessä ja tunnustelee rajojaan. Kuitenkin olen viemässä Robinia usein "apinatarhaan" ja siihen Batman toissapäivänä huolestuneena: "Äiti, onhan toi vaan sanonta?".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Komenttisi on iloni, kiitos!